Luotettavaa tutkimusta rautaisella ammattitaidolla

Taloustutkimus teetti Ilta-Sanomille ennen joulua mielipidekyselyn, jossa kansalaiset saivat antaa viimeisimmät arvionsa istuvan hallituksen ministerien onnistumisesta kouluarvosanoilla nelosesta kymppiin. Varsinaisten tulosten ohella mielenkiintoista oli se, ketkä eivät pystyneet tai halunneet antaa arvosanaa, koska heillä ei ole mitään mielikuvaa kyseisen ministerin toiminnasta. Näkyvimmille ministereille lähes kaikki osaavat antaa jonkin arvosanan, kun taas osa ministereistä on tuiki tuntemattomia. Miehet ovat naisia huomattavasti hanakampia arvioimaan ministereitä. Heistä naisia harvempi toteaa tai myöntää, ettei ministerien toiminnasta ole mitään mielikuvaa. Esimerkiksi kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnarille (sd.) jätti antamatta arvosanan peräti 58 prosenttia naisista ja 32 prosenttia miehistä. Maa- ja metsätalousministeri Jari Lepän (kesk.) kohdalla vastaavat osuudet olivat 42 prosenttia naisista ja vain 17 prosenttia miehistä. Kyse ei ole vain siitä, että miehet olisivat auliimpia arvioimaan miesministereitä ja niitä salkkuja, jotka ovat perinteisesti olleet miesten hallussa. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeri Hanna Sarkkisen (vas.) jätti arvioimatta peräti 50 prosenttia naisista ja 27 prosenttia miehistä.  Tämä on kiinnostava havainto ja sopii yhteen sen kanssa, että naiset ilmaisevat ylipäätään yhteiskunnallisia asioita koskevissa kyselytutkimuksissa epävarmuutta. Kun mitataan politiikan tietotasoa, naiset vastaavat miehiä useammin suoraan, etteivät he osaa sanoa, mikä neljästä vastausvaihtoehdosta on oikea ja jättävät täten myös veikkaamatta. Miehet ovat naisia auliimpia veikkaamaan oikeaa vastausta, tai he kokevat, että heillä on jokin mielikuva asiasta, jonka perusteella he antavat vastauksensa. Toki miehet myös tutkitusti seuraavat hieman naisia enemmän politiikkaa ja ovat siitä hieman naisia enemmän kiinnostuneita.  Havainnot linkittyvät yleisemminkin miesten ja naisten välisiin eroihin. Miehet ovat opiskelussa ja työelämässä naisia varmempia osaamisestaan, välillä jopa kohtuuttoman itsevarmoja suhteessa omaan taitotasoonsa. Tämän vuoksi asioita ei jää ainakaan saavuttamatta tai tekemättä sen vuoksi, ettei kehdannut. Naisten kohdalla sen sijaan puhutaan usein huijarisyndroomasta: ”jossain vaiheessa kaikille paljastuu, että en oikeasti osaakaan asioita”. Tiina Ekmanin kirjassa Huijarisyndrooma (2017) eräs naispuolinen haastateltava totesi seuraavaa: Minä ja kaverini mietimme tosissamme, uskallanko ottaa pitkän matikan, vaikka minulla oli aina 10 todistuksessa. Pojat, joilla oli 7 tai 8 todistuksessa, eivät koskaan edes miettineet, ne menivät vaan. Ministereitä arvioitaessa naiset voivat herkemmin ajatella, ettei heillä ole tarpeeksi edellytyksiä arvioida ministerin toimintaa hallinnonaloilla, joista on vaikea saada selvää ja työkuvissa, jotka ovat monimutkaisia. Miehillä ei ole samoissa määrin vaikeuksia pitää itseään pätevinä arvioitsijoina.  Myös naisten ja miesten välisellä riskinottoalttiudella voi olla oma merkityksensä kyselytutkimuksissa. Vaikka esimerkiksi politiikan tietotasoa mittaaviin kysymyksiin vastatessa ei ole sinänsä erityistä voitettavaa tai hävittävää, kasvokkainen haastattelutilanne voi luoda tunteen siitä, että tilanteessa on noloa antaa (mahdollisesti) vääriä vastauksia. Miehillä kynnys nolostumiseen lienee naisia matalampi: he ottavat väärin veikkaamisen ”riskin”. Lisäksi oma merkityksensä on sillä, että kaikenlainen kisailu, visailu ja veikkaaminen kuuluvat monen miehen arkeen, joten veikkaamisen kynnys on todennäköisesti matala myös faktoja kysyttäessä. Nämä kaikki tekijät ovat relevantteja huomioon otettavia tekijöitä, kun kyselytutkimusten tuloksia analysoidaan sukupuolittain. 

Laadullisen tutkimuksen tytäryhtiömme Inspirans tunnetaan ensisijaisesti loistavista moderaattoreistaan ja ryhmäkeskusteluistaan. Työkalupakkiimme kuuluu kuitenkin erittäin laaja kirjo kvalitatiivisia tiedonkeruumenetelmiä. Yksi näistä on etnografinen tiedonkeruu päiväkirjamenetelmän avulla. Koska päiväkirjat laaditaan nykyisin lähes aina erilaisia verkkosovelluksia hyödyntäen, on netnografia tämäntyyppiselle tutkimusmenetelmälle mitä parhain nimitys. Päiväkirjat sopivat tiedonkeruumenetelmäksi erityisesti silloin, kun halutaan ymmärtää syvällisesti ihmisten arkista toimintaa ja todellisuutta – esimerkiksi syömisiä, juomisia tai vaikkapa median käyttöä. Päiväkirjojen avulla saadaan tietoa myös sellaisista tekemisistä ja valinnoista, jotka tapahtuvat lähes automaationa ja sen kummemmin ajattelematta. Nämä eivät välttämättä tule ihmisten mieleen erillisessä keskustelutilaisuudessa tai haastattelussa, mutta päiväkirjaan ne tulevat kirjatuiksi. Lisäksi päiväkirjoissa oman elämän dokumentointi on yleensä kaikkein rehellisimmillään. Vain tutkijoiden silmille tarkoitetussa päiväkirjassa on helppo näyttää arki sellaisena kuin se on – kaikkine rosoineen ja ilonaiheineen. Päiväkirjojen avulla voidaan kerätä myös rikasta visuaalista aineistoa kuvien muodossa. Osallistujien meille lähettämät valokuvat kertovat usein enemmän kuin tuhat sanaa – ne ovat avoin ja suora ikkuna heidän elämäänsä. Kuvia analysoimalla huomataan tavan takaa myös sellaisia asioita, mitä osallistujat eivät ole osanneet sanoittaa päiväkirjamerkintöjään tehdessään. Se, jos mikä, rikastaa tutkimusaineistoa. Päiväkirjatiedonkeruu on helppo ja mukava tutkimustapa myös osallistujille. Saamamme palautteen perusteella monet osallistujat ovat kokeneet päiväkirjan pitämisen itselleenkin antoisana, kun omaa arkista toimintaa tulee tarkkailtua tavallista valppaammin. Päiväkirjoja voidaan hyödyntää joko itsenäisenä tiedonkeruumenetelmänä tai pienimuotoisemmin esimerkiksi esitehtävänä ennen ryhmäkeskusteluja. Tällöin päiväkirjat täydentävät ryhmäkeskustelun antia ja tuovat lisää konkretiaa sen ympärille, mitä ryhmäkeskustelussa kerrotaan.