Suomi tarvitsee tavanomaisia tulevaisuuden osaajia tavallisiin töihin

Olemme tottuneet kuulemaan jo vuosikausia, että Suomi tarvitsee entistä enemmän huippuosaajia ja että koulutusasteen on noustava. Suomalaisilla on jo OECD-maiden toiseksi pisin keskimääräinen koulutustaival, mutta korkeasti koulutettujen osuuden halutaan kasvavan voimallisesti. Korkea koulutus johtaa keskimäärin korkeampaan elintasoon, parempaan urakehitykseen ja se linkittyy myös yleiseen hyvinvointiin. Korkeaa koulutusta ja siitä jalostuvaa osaamista tarvitaan, mutta samalla saatetaan tehdä iso karhunpalvelus käytännön- ja kädentaitoja vaativien ammattien ja ammatillisen koulutuksen arvostukselle.

Huippupuheen sijaan meille tekisi varsin hyvää ajatella uudella tavalla tavanomaisuudesta, niistä kymmenistä tuhansista ihmisistä, joita tarvitaan tekemään hyvällä ammattitaidolla esimerkiksi asentajan, hoitajan, maalarin, koneistajan ja siistijän töitä.  Toisekseen, jos huippuosaajista halutaan puhua, niin ihminen voi olla huippuosaaja koulutustasosta ja alasta riippumatta siinä, mitä tekee. 

Koulutuksellisen statuksen ja arvosanojen ylikorostaminen yhteiskunnassamme on viheliäs ilmiö. Akatemiaprofessori Katariina Salmela-Aro totesi hiljattain (HS 4.11.2021), että nuoren itsetunnon rakentamisen pitäisi olla koulussa yhtä tärkeää kuin arvosanojen. Koska arvosanat koostuvat peruskoulussa ennen kaikkea lukuaineista, heikohko koulumenestys niissä koetaan hieman häpeiltävänä epäonnistumisena läpi koko koulutaipaleen – sitä pitää jopa lähipiirin selitellä. Lukiossa parhaiten menestyvien murheellisena ja käänteisenä ongelmana on se, että he kokevat jo alle täysi-ikäisinä valtavaa stressiä ja painetta menestymisestä ja täydellisestä suoriutumisesta.

Kouluihin olisi luotava entistä tarmokkaammin polkuja ja malleja, joissa myös ne oppilaat, joiden vahvuus on kädentaidoissa ja käytännön asioissa, saisivat paljon kannustusta, kehuja ja tuntisivat itsestään ylpeyttä. Asia ei koske vain oppilaita, vaan myös vanhempia. Olemme kaukana tilanteesta, jossa kaikki voisivat kertoa samalla ylpeydellä siitä, että oma lapsi meni lukion kautta yliopistoon ja sai maisterin paperit kuin siitä, että oma lapsi meni ammattikouluun ja valmistui sellaiselle alalle ja ammattiin, jonka hän kokee omakseen. 

Ammatillisen koulutuksen resursseista on leikattu ja kouluverkkoa on harvennettu. Ammattikoulu myös keskeytyy monilta oppilailta, ja sen vetovoimassa on ylipäätään tekemistä. Vahvuus voi kuitenkin löytyä turboahteistetun paineen poissaolosta. Samaan aikaan, kun lukiokenttä on muuttunut valitettavasti yhä enemmän ylioppilaiskokeisiin tähtääväksi suorittamiseksi pääsykoeuudistuksen myötä, ammatillisessa koulutuksessa paineet ovat kyselyiden mukaan lievempiä. Professori Salmela-Aro arvioi, että ammattikoulussa voi syntyä herkemmin ”myös positiivinen kehä, kun omia vahvuuksia ja onnistumisia on ehkä helpompi huomata”. 

Mediassa on puhuttu jo pitkään, että osa fyysisesti raskaista töistä ja/tai töistä, joiden palkkaus ei ole pilvissä, ei enää kelpaa suomalaisille – iästä riippumatta. Ulkomailta tulevan osaavan ja motivoituneen työvoiman houkuttelu ei ole kuitenkaan helppoa, ja koulutuksellisen perustan on Suomessa joka tapauksessa syytä olla kunnossa. 

Tärkeää on myös, minkälaista työtä nuoret haluavat tehdä tulevaisuudessa. Työltä ja työnantajalta vaaditaan tutkimusten mukaan yhä enemmän eikä työlle haluta uhrata kaikkea varsinkaan, jos työ ei miellytä. Se, että ihmiset miettivät yhä enemmän, mikä tekee heidät työelämässä onnellisiksi, on hyvä asia. Haasteena on, päätyvätkö ihmiset yhä useammin etsimään unelmiensa koulutusalaa ja työpaikkaa – ideaalia, jota ei ole välttämättä olemassakaan. 

Tottuneisuus fyysiseen työhön sekä ikävien ja tylsien velvollisuuksien hoitamiseen on sukupolvi sukupolvelta yhä pienempää. Länsimaisissa yhteiskunnissa on jo jonkin aikaa ollut valloilla yksilökeskeinen tendenssi, jossa ihmiset vaativat itselleen oikeuksia, mutta eivät halua niinkään velvollisuuksia. Olemme kaiken kaikkiaan tottuneet vaivattomaan ja passiiviseen elämään kännykkä kädessä ja kaikki palvelut saatavilla – ja tämä koskee meitä kaikkia eikä vain nuoria.  

Tässä yhtälössä arvostus tavallisissa töissä toimivia tavanomaisia osaajia kohtaan tulisi olla korkeassa kurssissa ja ennen kaikkea läsnä arjessa – sanoissa ja teoissa. Kaiken työnmurroksen keskellä monen alan osaajia tarvitaan yhä. Jo nyt Suomessa on monin paikoin ongelmana työvoiman saatavuus aloilla, joihin parhaimman pätevyyden ja osaamisen tuottaa ammatillinen koulutus. Taloustutkimuksen E2 Tutkimukselle keräämästä kyselyaineistosta selviää, että peräti kaksi kolmasosaa suomalaisista kokee, ettei käytännönläheisen työn tekijöitä arvosteta riittävästi nykyisessä työelämässä. ”Maailmaan parhaan koulutuksen maa” pystyy parempaan tässä asiassa, joka mittaa elämän laajempaa ymmärtämistä ja sydämensivistystä.