Miehillä on mielipiteitä, varmaa tietoa ja veikkauksia, eikä niitä peitellä

Taloustutkimus teetti Ilta-Sanomille ennen joulua mielipidekyselyn, jossa kansalaiset saivat antaa viimeisimmät arvionsa istuvan hallituksen ministerien onnistumisesta kouluarvosanoilla nelosesta kymppiin. Varsinaisten tulosten ohella mielenkiintoista oli se, ketkä eivät pystyneet tai halunneet antaa arvosanaa, koska heillä ei ole mitään mielikuvaa kyseisen ministerin toiminnasta. Näkyvimmille ministereille lähes kaikki osaavat antaa jonkin arvosanan, kun taas osa ministereistä on tuiki tuntemattomia.

Miehet ovat naisia huomattavasti hanakampia arvioimaan ministereitä. Heistä naisia harvempi toteaa tai myöntää, ettei ministerien toiminnasta ole mitään mielikuvaa. Esimerkiksi kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnarille (sd.) jätti antamatta arvosanan peräti 58 prosenttia naisista ja 32 prosenttia miehistä. Maa- ja metsätalousministeri Jari Lepän (kesk.) kohdalla vastaavat osuudet olivat 42 prosenttia naisista ja vain 17 prosenttia miehistä. Kyse ei ole vain siitä, että miehet olisivat auliimpia arvioimaan miesministereitä ja niitä salkkuja, jotka ovat perinteisesti olleet miesten hallussa. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeri Hanna Sarkkisen (vas.) jätti arvioimatta peräti 50 prosenttia naisista ja 27 prosenttia miehistä. 

Tämä on kiinnostava havainto ja sopii yhteen sen kanssa, että naiset ilmaisevat ylipäätään yhteiskunnallisia asioita koskevissa kyselytutkimuksissa epävarmuutta. Kun mitataan politiikan tietotasoa, naiset vastaavat miehiä useammin suoraan, etteivät he osaa sanoa, mikä neljästä vastausvaihtoehdosta on oikea ja jättävät täten myös veikkaamatta. Miehet ovat naisia auliimpia veikkaamaan oikeaa vastausta, tai he kokevat, että heillä on jokin mielikuva asiasta, jonka perusteella he antavat vastauksensa. Toki miehet myös tutkitusti seuraavat hieman naisia enemmän politiikkaa ja ovat siitä hieman naisia enemmän kiinnostuneita. 

Havainnot linkittyvät yleisemminkin miesten ja naisten välisiin eroihin. Miehet ovat opiskelussa ja työelämässä naisia varmempia osaamisestaan, välillä jopa kohtuuttoman itsevarmoja suhteessa omaan taitotasoonsa. Tämän vuoksi asioita ei jää ainakaan saavuttamatta tai tekemättä sen vuoksi, ettei kehdannut.

Naisten kohdalla sen sijaan puhutaan usein huijarisyndroomasta: ”jossain vaiheessa kaikille paljastuu, että en oikeasti osaakaan asioita”. Tiina Ekmanin kirjassa Huijarisyndrooma (2017) eräs naispuolinen haastateltava totesi seuraavaa: Minä ja kaverini mietimme tosissamme, uskallanko ottaa pitkän matikan, vaikka minulla oli aina 10 todistuksessa. Pojat, joilla oli 7 tai 8 todistuksessa, eivät koskaan edes miettineet, ne menivät vaan.

Ministereitä arvioitaessa naiset voivat herkemmin ajatella, ettei heillä ole tarpeeksi edellytyksiä arvioida ministerin toimintaa hallinnonaloilla, joista on vaikea saada selvää ja työkuvissa, jotka ovat monimutkaisia. Miehillä ei ole samoissa määrin vaikeuksia pitää itseään pätevinä arvioitsijoina. 

Myös naisten ja miesten välisellä riskinottoalttiudella voi olla oma merkityksensä kyselytutkimuksissa. Vaikka esimerkiksi politiikan tietotasoa mittaaviin kysymyksiin vastatessa ei ole sinänsä erityistä voitettavaa tai hävittävää, kasvokkainen haastattelutilanne voi luoda tunteen siitä, että tilanteessa on noloa antaa (mahdollisesti) vääriä vastauksia. Miehillä kynnys nolostumiseen lienee naisia matalampi: he ottavat väärin veikkaamisen ”riskin”. Lisäksi oma merkityksensä on sillä, että kaikenlainen kisailu, visailu ja veikkaaminen kuuluvat monen miehen arkeen, joten veikkaamisen kynnys on todennäköisesti matala myös faktoja kysyttäessä. Nämä kaikki tekijät ovat relevantteja huomioon otettavia tekijöitä, kun kyselytutkimusten tuloksia analysoidaan sukupuolittain.